Menin eilen illalla leffaan katsomaan saksalaisen elokuvan Baader Meinhof Komplex. Vaikka leffa oli ikään kuin eräänlainen sankaritaru ja vaikka siinä oli paikoin hollywoodilaisen gangsterileffan splatter-meininkiä, istuin täysin herpaantumatta koko kaksi ja puoli tuntia. Leffahan ei tietenkään ikinä voi olla “totta”, eikä kukaan tietenkään tiedä mitä Meinhof, Baader ja Ensslin vankilassa puhuivat, mutta melko uskottavalta meininki minusta tuntui. Olin onneksi surffanut vähän etukäteen tietoa RAF:stä ja se auttoi leffan seuraamisessa kovasti. Leffassa kuitenkin esimerkiksi liioiteltiin terrori-iskuissa kuolleitten lukumäärää aika paljonkin. Mutta poliisivaltion kuvauksena leffa oli mitä mainioin: esimerkiksi syytettyjen ja oikeuskanslerin välinen sananvaihto oli herkullista ja varmaan näiltä osin leffa on saattanut noudattaakin ns. totuutta. Suosittelen leffaa mitä lämpimimmin kaikille 1970-luvulla eläneille – minä ainakin muistan tosi hyvin Münchenin olympialaiset ja mustien urheilijoitten kohotetut nyrkit palkintopallilla. Samaten muistan Hans Martin Schleyerin kidnappauksen, Willy Brandtin, Helmut Schmidtin ja monta monta muuta asiaa palautui mieleen. Leffa on myös äärimmäisen hyvin näytelty, joten kaikki leffaan mars.
Elokuva oli juuri sopivaa viihdettä tällaisessa elämäntilanteessa. Siitä sai runsaasti lisää taistelutahtoa. Muistelin esimerkiksi että kerran joskus 1980-luvulla menin kahden kaverini luo kylään Turkuun. Olin silloin juuri lukemassa Doris Lessingin kirjaa Hyvä terroristi. Menimme ravintolaan syömään ja saimme siellä aivan älyttömän huonoa palvelua. Olisimme juoneet ruuan päälle vielä toisetkin kaljat, mutta tarjoilijaa ei kuulunut suurin piirtein tuntiin. Olimme sellaisessa ravintolan osassa ettei siellä ollut ketään muita asiakkaita. Tästä suivaantuneena sanoin kavereilleni että he voisivat poistua raflasta ensin ja minä tulisin perässä. Jos tarjoilija olisi saanut ovella kiinni, olisin valehdellut jotain. Mutta tarjoilijaa ei vaan kuulunut. Niinpä minäkin pääsin livahtamaan kapakasta maksamatta ulos. Juoksimme hervotonta vauhtia Aurajoen rantaan ja sitten kaverimme alkoivat harmitella etteivät olleet tilanneet listalta kalliimpaa ruokaa. Teimme siis ravintolapetoksen ja kiinni jäämisestä olisi tullut ainakin sakkoa ja merkintä rikosrekisteriin. Eilen leffalippua jonottaessani episodi tuli mieleeni ja teki mieli näpistää siitä leffateatterin karkkiseinältä joku karkkipussi. Tällä kertaa kuitenkin hankin karkkini ihan euroilla.
Aamulla töissä sähköpostiin oli tullut tiedustelu koko talon henkilöstöpäälliköltä koskien osastojen yhdistämista valmistelevia neuvotteluja. Kirjoitin hänelle täysin totuudenmukaisesti miten asiat ovat. Viesti meni cc:nä myös toiselle samoja töitä tekevälle henkilölle. En ole ihan varma voiko häneen luottaa, eli viestihän voi olla jo nyt levinnyt ympäri isoa taloa (meillä on noin 2600 työntekijää). Who gives a shit?
Päivän syömiset:
* pala Realia, kevyttä sinistä Keijua, maalaishyytelöä, 2 kuppia kahvia, rasvatonta maitoa, makeutusainetta
* uunilohta, 2 pientä perunaa, jäävuorisalaattia, kaali-porkkanaraastetta, etikkapunajuurta, säilöttyä kurpitsaa, tomaattia, salaatinkastiketta
Edit 12:20 Työpaikkasaaga jatkuu sillä, että henkilöstöpäällikkö keskusteli puhelimessa minun ja parin kollegani kanssa. Tulos on, että uuden yksikön johtajalle ehdotetaan yhteistä palaveria. Kerroin puhelimessa vielä lisää juttuja siitä mitä täällä ns. pomo on sanonut ja miten hän olettaa asioitten tapahtuvan. H-päällikkö oli aika kauhuissaan. Marssijärjestys on nyt se, että ensin neuvotellaan ja sitten vielä käydään muuttuvista tehtävistä yt-neuvottelujen mukaiset keskustelut kaikkien työntekijöitten kanssa. Kiitin häntä sydämeni pohjasta. Eli tämä asia etenee nyt. Thank God, johan tässä melkein terveys menikin.
Iltapäivällä on vielä palaveri liittyen uuden yksikön ulkoiseen tiedottamiseen. Sitten menen uimahalliin vesijuoksemaan. Aurinko paistaa täydeltä terältä ja elämä on kaunis.
